bg

Free background from VintageMadeForYou

maanantai 2. heinäkuuta 2012

Seija Vilen: Pohjan akka


Tulevat sittenkin vettä pitkin. Kuin oma pikku jumalanpoikansa kulkevat laineilla, lipuvat. Vetävät vainopurren maihin, tervarintaisen laivan viskaavat minun marjamättäilleni. Nyt siellä ei enää ikinä kasva puolukka, ei mustikka. He raiskaavat maan ja sylkevät päälle. Astuvat rautaisilla saapppaillaan pienten varpujen hengen halki ja höyryävät kuumaa ilmaa kuin oriit ruosteenkarvaiset. Kiljuvat kaulat ojossa tulevat, miekat tanassa, saapuvat Sammon katsantaan. 

Seija Vilén: Pohjan akka.
Avain, 2012

Kuka on Louhi, tuo vanhus joka istuu dementiakodissa pyörätuoliin kahlittuna? Myyttinen Pohjan akka, Sariolan emäntä, kammottu noita. Nainen, anoppi, äiti.

Louhi elää nykyaikaa, mutta on läsnä menneessä, maineikkaiden tarujen ajassa. Hänen kauttaan aukeaa huikea näköala ammoisiin, Kalevalan sankarit heräävät eloon: Väinämöinen, Ilmarinen, Lemminkäinen, Kyllikki, Aino ja Louhen oma tytär, mustakulmainen PohjanTytti...
Tarinat ja hahmot ovat tuttuja, mutta Louhen kertomina ne laskeutuvat toisille tasoille - nimenomaan laskeutuvat: syntyihin, vetten syvyyksiin, alisiin, salaisiin. Louhi on muistisairas, mutta hän muistaa, hän tietää ja muistaa! Hän on mahtava ja pelätty Pohjan noita, vaikka häntä välillä häiritäänkin kun hoitaja käyttää vessassa, tai pelataan presidenttimuistipeliä, tai vävypoika piipahtaa käymään. Vävypoika, Ilkka, pakkaa kalaa tehtaalla mutta tahtoo kirjailijaksi. Hän etsii sanoja, taikoja pääskysen päälaelta, joutsenparven jonosta ja hanhilauman harteilta. Ja hän on valinnut kirjansa aiheeksi Louhen, tai oikeastaan hoivakodin arjen. Mutta kun sanat pääsevät esiin, ei niitä käy kahlitseminen, ja tarina alkaa muovautua toisin kuin tarkoitus oli.

Pohjan akan monitasoisen tarinan ytimessä on naiseus, naisten kohtalot ja naisen voima. Nainen loi maailman ja pitää sitä yllä, hoivaa ja kasvattaa, menee vaikka manalle lapsensa perässä ja haravoi poikansa pirstaleet tuonelan joesta. Mutta miehet eivät siihen tyydy, he tahtovat ottaa ja omistaa.
Ennen Louhi oli ylpeä kuningatar, nyt miehet ovat vieneet kaiken: hänen voimansa, aarteensa, tarinansa. Takovat siitä mitä tahtovat, ja menevät soitellen sotiin. Louhi on vahva ja kestää, lintu on lintu ylpeästi. Mutta kaikki eivät kestä.

Lopulta voimat loppuivat. Allin lapsella ei ollut äitiä auttajaksi. Pimeällä tyttö livahti metsään. Kolmantena päivänä saavutti meren. Minä olin rannassa, mutten tunnistanut häntä. Katsoin vain, miten hän liittyi niemen päässä istuviin vedenneitoihin. Jo neljäs tänä vuonna. Yksi toisensa jälkeen he heittävät kehonsa ja uivat vitsan varvuiksi kallion kupeeseen. Viskaavat paitansa pajulle, hameensa haavan oksalle. Kaikki käy liian nopeasti, jotta sinne ehtisi hätiin. Ja kuitenkin liian hitaasti, kun ajattelee kesän pituutta. Sen pitkiä, valoisia öitä.



Tarinautti lokirjaan: Pohjan akka on hieno ja vaikea kirja. Vaikea se on siksi, että lukijalta vaaditaan tarkkaavaisuutta,  kokonaisuus on itse raavittava kasaan. Minullakin meni monta kertaa Pertit ja Ilkat sekaisin. (Hassua sinänsä, että nykyajan kuvioissa oli vaikeampi pysyä kärryillä kuin Kalevan tapahtumissa.) Hieno se on monesta syystä, joista ensin on mainittava kieli! Vilén käyttää hienosti Kalevalan värssyjä ja kehrää sekaan omiaan, niin taitavasti että eroa ei huomaa. Tarina sinänsä on synkkä ja raadollinenkin, mutta voi miten Vilén sen kertoo! Hienoimmillaan kirja on kuvatessaan Louhta. Nykypäivän tapahtumat väkisinkin kalpenivat maineikkaan menneisyyden rinnalla, ja Ilkan tilityksiä lukiessa kerkesin moneen otteeseen kyllästyä perin pohjin ;) Keskenkään kirjaa en kuitenkaan missään nimessä voinut jättää, niin vahva oli Pohjan akan imu. Puolivälin paikkeilla se tiivistyi entisestään, niin että kirja oli luettava yhdellä istumalla loppuun.

Ikääntyneen Louhen kuvaus on vaikuttavaa. Erityisen paljon pidin siitä, että nykyajasta kerrotaan imperfektissä ja menneisyydestä preesensissä. Vilén muistuttaa  kauniisti ihmisen syvimmästä toiveesta, kuulluksi tulemisen tarpeen. Ota minut huomioon ole tässä älä liiku, silitä suonia kämmenellä. Istu vain hiljaa ja kuuntele, kun taivaanvuohi laulaa vaivaiskoivun vierellä.  

Kun luin viimeisen sivun, jäin vähäksi aikaa tyhmänä tuijottamaan takakantta. Pikkuhiljaa palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Oikeastaan vasta nyt, tätä kirjoittaessa, alan ymmärtää miten tarinan monet tasot lomittuvat toisiinsa. Tämä on ehdottomasti niitä kirjoja, jotka kannattaisi lukea toistamiseen - niin paljon jäi oivaltamatta, lankoja solmimatta vielä...

Summa summarum: Syvällä metsän varjossa on kypsän naisen kohtu, josta nousee Pohjan taika.

P.S. Pieni vinkki niille, joilla on "äidit ja tyttäret"-haaste vaiheessa: tämä kirja on loistava valinta siihen!

6 kommenttia:

  1. Hieno juttu hienosta kirjasta! Minäkin taisin näin jälkikäteen ajatellen nauttia enemmän kalevalaisista osuuksista, mutta kyllä kokonaisuus vain oli niin hieno, ettei sitä lukiessa huomannut. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Booksy! Minä olenaina tykännyt kalevalaisesta ilmaisusta, joten nautin erityisesti louhen kerrontavuoroista. Taitavasti Vilen kyllä kertoo kaiken minkä kertoo.

      Poista
  2. Kirjoititpa kiehtovasti. Tämä on pakko lukea!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, suosittelen lämpimästi tätä sinulle :)

      Poista
  3. En pitänyt hirveästi Vilénin esikoisesta, mutta tämä vaikuttaa paremmalta (ja erilaiselta). Ehkä tartun tähän, jos sattuu kirjastossa vastaan. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on Mangopuun alla hyllyssä, mutta nyt on monta muuta kirjaa jonossa joten joutuu vielä odottamaan... jossain vaiheessa aion tutustua siihen kyllä.

      Poista

Kiitos kun kävit! Jätäthän puumerkkisi.